torstai 11. tammikuuta 2018

”Menee eri rahoista”



1970-luvun ensimmäisestä ns. öljykriisistä alkaen Suomessa on säästetty energiaa valtiovallan määräyksestä.

Jotta tuhosta olisi tullut täydellinen, Kalevi Sorsan ensimmäisen hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Jan-Magnus Jansson  (1.1.1973 – 30.9.1974) määräsi kaikki rakennukset tiivistettäviksi niin ettei energiaa enää hukattaisi. Määräyksen kohteena olivat erotuksetta yksityiskodit ja julkiset rakennukset. Kyse oli nimenomaan määräyksestä, ei suosituksesta.

Tämä on johtanut suurissa julkisissa rakennuksissa kuten kouluissa ja sairaaloissa, harkitsemattomiin toimiin tarkoituksena säästää energiakuluissa. Myös julkisin varoin ylläpidetyissä päiväkodeissa siirryttiin käytäntöön, että koneellinen ilmanvaihto pysäytettiin työajan päätyttyä. Yleensä tämä tapahtui klo 18 aikaan.

Seurauksena nämä tilat, joissa oli touhuttu koko päivä, pääsivät kostumaan, ja sadesäällä ja talvisin märät lasten ulkoiluvaatteet naulakoissa, aiheuttivat rakenteiden homehtumisen, sillä ilma ei vaihtunut enää työajan jälkeen.

Päiväkodit, koulut, sairaalat ja muut rakennukset homehtuivat ja niiden rakenteisiin alkoi kehittyä pieneliöitä, jotka viihtyvät ja lisääntyvät kosteudessa rakenteiden pinnalla. Tällä tavalla saastuneen rakennuksen tunnistaa niiden pintoihin kiinnittyneestä, voimakkaan hajuisesta kerroksesta, joka ei lähde millään pesu- eikä desinfiointiaineella.

”Sairas talo” on käsite, joka on tullut käyttöön, kun kosteudesta kärsineet omakotitalot ja asuinhuoneistot nousivat otsikoihin ja homeen ja pieneliöiden pilaamien asuntojen tietoisesta myymisestä eteenpäin tuli rangaistavaa, jos kosteusvaurioista ei ole mainittu ostajalle ennen kaupantekoa eikä sitä ole huomioitu hinnassa.

Kuului ääniä tiivistämisraivoa vastaan. ”Rakenteet menevät pilalle.”

”Menee eri rahoista”, kuului vastaus. Energiakulut menivät käyttökuluista, rakenteiden uusiminen ei ollut yksikköjen omia kustannuksia.

Suuria kouluja ja sairaaloita joudutaan purkamaan, koska kostuneita ja pilalle menneitä rakenteita ei enää voi pelastaa, vaan niiden tuhoaminen ja kokonaisten rakennusten hävittäminen on tullut välttämättömäksi. Sairaaloiden, koulujen, virastokiinteistöjen.

Sisäilmasta sairastuttiin.

”Menee eri rahoista.”

Niin menee. Jokaisen sairastuneen ja tämän perheen omista rahoista.
Sairauskulut ovat rahassa mittaamattomat ja kärsimys, jonka krooninen sairastuminen aiheuttaa, on loppumaton.

torstai 4. tammikuuta 2018

Kirjallisuus, kansakunta ja lääninkirjailijat



Kirjallisuus on jatkuvasti niin sanotusti valinkauhassa eli on jatkuva prosessi. Kirjailijoita syntyy jatkuvasti. Heitä pitää tukea, kannustaa ja ohjata, jos he ilmaisevat sitä tarvitsevansa. Läänintaiteilijainstituutio sisälsi mm. kirjallisuuden läänintaiteilijoiden virkoja. Nyt lääninkirjailijoiden verkosto lienee kadonnut kartalta.

Suomessa ei ole ollut todella huippuluokan kirjailijaa toissa vuosisadan jälkeen. Silloinkin vain yksi ainoa pääsi kustantamon kautta julkisuuteen. Aivan oikein: Aleksis Kivi. Moni saattaa ajatella, että todella huipputekijä ei jätä asiaansa sikseen, vaan ponnistelee niin kauan, että hänen tekstinsä tulee painetuksi.

Voi olla niinkin. Mutta voi myös olla, että meillä olisi useampia Aleksis Kiven tasoisia kirjailijoita, jos lahjakkaiden tekijöiden rattaisiin ei laitettaisi kapuloita ja heitettäisi hiekkaa. Lahjakkaat kielenkäyttäjät ovat kuitenkin ehkä olemukseltaan ja tavoiltaan sen verran huomiota herättäviä, että joutuvat väärien asioiden vuoksi huomion kohteeksi ja kenties syrjäytetyiksi.

Tällä hetkellä on käynnissä pudotuspeli kirjallisuuden maailmassa. Runouden kustantaminen näyttää olevan suurilla kustantajilla vain välttämätön, kustannuksia aiheuttava velvollisuus, jota harjoitetaan sen pr-arvon vuoksi. Pienten kustantajien julkaisemat runoteokset puolestaan eivät saa näkyvyyttä isoissa kirjakauppaketjuissa, jotka eivät niitä juuri tilaa vedoten menekin pienuuteen. Suurten lukujen laki määrittää, mitä ”kannattaa myydä” ja siis tilata.

Taannoin kirjastoverkkoa alettiin supistaa rankalla kädellä, koska julkisia menoja oli vähennettävä yleisen trendin sanellessa mihin veronmaksajien rahaa käytetään. Eniten veroja maksavat olivat pääsääntöisesti sitä mieltä, että käyttäjät maksakoot. Sittemmin verosuunnittelun tullessa hyveeksi suurituloisten arvostuksissa kirjastojen ja kulttuuripalvelujen käyttäjien vaatiminen palvelujen maksajiksi jäi selkeästi taka-alalle. Toisin sanoen, kun keksittiin vaihtoehtoinen keino omien nettotulojen lisäämiseksi, suurituloisten suuriääninen julkisten palvelujen purkamisraivo on lientynyt.

Suuntaus oli poliittisen vallan painopisteen mukainen. Kun puolueiden valtasuhteet muuttuivat Eduskunnassa hyvin toimeentulevien hegemoniaksi, myös vaatimukset verovaroin ylläpidettyjen julkisten palvelujen ja toimintojen purkamiseksi tulivat äänekkäimmiksi. Kirjastojen muuttumisen maksullisiksi kulttuuripiirit saivat estettyä torjuntavoitolla niukin naukin. Joku valtion hallinnossa ilmeisesti ymmärsi kulttuurin merkityksen kansakunnalle ja valtiolle, ja kirjastojen ohella kirjallisuus sai armon valtiontalouden rattaiden nirhatessa vähemmän näkyvät kulttuurin vakiintuneet ja toimivat instituutiot, joista esimerkkinä lääninkirjailijajärjestelmä.